Loppuelämäni ensimmäinen päivä

En muista päivää jolloin sairastuin enkä muista paljoakaan vuodesta 2017, valitettavasti. Poikani ensimmäisestä elinvuodesta, vauvavuodesta.

Se tulee olemaan rankkaa ne sanoi. Ihanaa mutta rankkaa. Hell no ajattelin. Tätähän me on toivottu. Kun viimein tasan 2 vuotta tästä päivästä taaksepäin piirtyi testiin nuo liki 3 vuotta odotetut ja toivotut 2 viivaa,  en olisi voinut onnellisempi olla, autuaan tietämätön mitä tulossa onkaan.. Kun itkusta ei parin kk hormooni huurujen jälkeen tullutkaan loppua. Blues oli vallannut koko huushollin. Siitä päivästä, kun mieheni joutui kesken työpäivän soittaa päivystykseen vaimostaan joka on muuttunut kummalliseksi monsteriksi alkoi minun tieni valoon päin. Siinä hetkessä kun lääkäri kysyi vointia ja ainut mitä kykenin itkuiltani kertomaan oli pelot itsensä satuttamisesta, pöpökammosta ja käsien pesusta.. Käynnin jälkeen istuin autossa kädessäni resepti mieliala lääkkeeseen sekä 3 kpl diagnooseja; keskivaikea masennus, paniikkihäiriö ja pakko-oireinen häiriö. Ja ensimmäistä kertaa sitten synnytyksen uskalsin hengittää.
Tämä on kertomus oikeasta elämästä, siitä mitä ja miten minun sairastuminen muutti meidän koko perheen elämää. Miten tästä on yritetty selviytyä ja toivon mukaan myös siitä miten jonain päivänä parannun. Tervetuloa mukaan!